Tässä blogissani kirjoitan vanhoista leluista. Vanhojen koriste-esineiden historia ei kuulu oikeastaan ollenkaan blogini aihepiiriin, mutta poikkeus vahvistakoon säännön nyt tällä kertaa. En vain millään pystynyt jättämään näitä iki-ihania ysärilöytöjä kirjoitusteni ulkopuolelle, kun nämä kerran kaapin hämäristä esiin vyöryivät. Hyvänen aika, mitä täällä onkaan, olinpa melkein unohtanut. Minun posliinieläimeni!
Valkoinen keramiikkakissa, figuurin selässä kangasruusu ja koristenauhoja.
Venyttelevä keramiikkakissa ja makaava keramiikkakissa.
Keraaminen pitkä kissafiguuri ja keraaminen pitkä koirafiguuri.
Näiden koristeiden kiivain osteluaika oli silloin, kun olin ala-asteella, ja hieman myös yläasteella. Ikäni oli siis noin seitsemän ja kahdentoista vuoden välillä. Kyllä varmasti myöhemminkin tuli joku patsas ostettua. Sain jonkin verran viikkorahaa, ja varsin usein rahani upposivat pikkutavarakauppaan nimeltä Tiimari. Lapsuuteni Tiimarista sai koristepatsaiden lisäksi kaikenlaista muutakin ihanaa, kuten kirjepapereita, muistilehtiöitä, kyniä ja tarroja. Sekä kaikenlaista muuta maan ja taivaan väliltä. Käsi ylös, kuka muu muistaa 1990-luvun Tiimarit?
Jos tarkaksi ruvetaan, ihan kaikki näistä lapsuuteni aarteista eivät suinkaan ole posliinia – eivätkä kaikki ole edes eläimiä. Monenlaista valmistusmateriaalia ja otusta on tässä joukossa edustettuna. Puhutaan nyt kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi posliinieläimistä tässä postauksessani. Tarkempi materiaalianalyysi jääköön toiseen kertaan.
Särkyneen keramiikkakoiran selkäpuoli, palasia liimattu yhteen.
Keramiikkakissalta on katkennut häntä. Kissan nimi oli Muusa.
Vaikka keramiikkapatsaani eivät olleetkaan leluja sanan varsinaisessa merkityksessä, kyllä näillä silti tuli aika paljon leikittyä aikanaan, sen tunnustan. Posliinieläimissäni on myös nähtävissä leikin jälkiä, eli palasia on pitänyt liimailla yhteen. Joskus patsas vain lipesi lattiaan kaikesta varovaisuudesta huolimatta, ja seuraavaksi juostiinkin isän kirjoituspöydän luo sirpalekasa kädessä. Rikkoontuneet patsaat saivat jäädä pöydälle odottamaan isäni asiantuntevaa pikaliiman käyttöä. Joskus posliinieläin ehti istumaan odotustilassaan melkoisen pitkään, ennen kuin isä ehti patsasta korjaamaan.
Koristepatsailla leikkimisestä muistan sen verran, että leikin näillä mieluiten yksin siirrellen posliineja hyllyllä sinne tänne ja kehitellen samalla päässäni tarinaa. Toisinaan, jos tarinastani kehkeytyi hyvä, kirjoitin jonkun version siitä muistiin leikkien jälkeen. Kaikilla posliiniotuksillani ei ollut nimeä, mutta useimmilla tärkeimmillä henkilöillä oli keksimäni nimi. Tarinoissani patsaat esiintyvät esimerkiksi kuningasparina, prinsessana, palvelusväkenä ja alamaisina. Joissakin leikeissäni ja kirjoituksissani esiintyi myös posliinikoirista koostuva supersankariperhe sekä tietenkin juonikkaita pahiksia.
Tämä villakoira oli posliinieläinleikeissäni kuningatar. Kuningattaren nimi oli Victoria, jos oikein muistan.
Tämä söpö koiranpentu korissa oli kuningasparin tytär nimeltään prinsessa Jessica.
Toisin kuin otsikkoni väittää, en sentään ostanut ihan kaikkia koristepatsaitani Tiimari-kaupasta. Voin kuitenkin sanoa, että suurin osa patsaistani on varmasti sieltä peräisin. Tiimarin lisäksi muita otollisia paikkoja koriste-eläinten metsästykseen 1990-luvun asuinpaikkakuntani tienoilla olivat ainakin Halpa-Halli ja Anttila. Jos muistan oikein, myös Citymarketissa tuli lapsena käytyä ostoksilla perheen kanssa. Olisikohan muutama koriste-eläin tarttunut matkaan näistäkin kaupoista. Tiimari oli kuitenkin aivan ylivoimaisesti paras kivojen turhakkeiden apaja.
Nämä kaksi nallea muistan ostaneeni Halpa-Hallista. Kauniisti puettuja nalleja oli kaupan hyllyllä iso valikoima, ostin vain kaksi. Ehkä olisi pitänyt ostaa useampi, kun näin söpöiltä näyttävät edelleen 30 vuoden jälkeen. Nallet eivät ole posliinia vaan jotakin muuta, jämäkkää painavaa massaa. Painavan ja viileän materiaalin tuntuma käteen on kiven kaltainen, toisaalta se muistuttaa ehkä vähän muovia?
Jotkin posliiniesineistäni ovat lahjoja. Nämä kauniit, pienet kannut sain sukulaiselta, tai sitten naapurin tädiltä, en muista enää ihan varmasti keneltä. Olivat ehkä jopa tuliaisia ulkomailta. Ainakin näissä on hollantilaisen Delft-keramiikan tunnelmaa, voivat kyllä olla jotain ihan muutakin!
Tämä ihana sininen ankka ja hauska astia ovat myös, muistaakseni, lahjoja ala-asteikäiselle itselleni. Astian kannessa on kolo kuin lusikkaa varten. Ehkä se on sokeriastia?
Näin yleisesti ottaen en koskaan innostunut ihan hirveän paljon astioista, vaaseista, koristelautasista tai muusta vastaavasta – niistä ei oikein kehkeytynyt “minun juttuani” edes aikuisiällä. Pidin kyllä etenkin kauniista posliinirasioista, ja minulla olikin yksi tosi hieno rasia – mutta ei niitä huvittanut niin kerätä. Oma juttuni olivat nimenomaan nuo figuurit.
Nyt kun asiaa ajattelen, tykkäsin koristepatsaissa varmaan eniten siitä, että ne olivat mielikuvitusta kiehtovia esineitä erilaisine asentoineen ja ilmeineen, mutta eivät kuitenkaan näyttäneet liian selvästi miltään tietyltä tunnetulta hahmolta vaan jäivät hieman salaperäisiksi (toisin kuin esimerkiksi muoviset Disney-hahmot, jotka näyttävät tasan tarkkaan siltä tietyltä prinsessalta, tai mikä figuuri nyt kyseessä onkaan). Jännät patsaat olivat mahtavaa materiaalia tarinoille. Posliinieläinten viehätyksessä oli siis hyvinkin jotain samaa kuin muovieläimissäni, joista olen kirjoittanut tässä blogissani aikaisemmin.
Tämä posliinirasia oli mielestäni upea kultareunoineen kaikkineen.
Rasian kannessa on kuva kahdesta tanssivasta ihmisestä puutarhassa.
Tämä esine on itse asiassa purkki. Kenkäpatsas on ontto, ja se sopisi hyvin vaikka kynien säilytykseen. Kenkää koristavat kissafiguurit, joita on kaksi, sekä vähän erikoisempi lisäkoriste: sieltä täältä kengän “repeytymistä” pilkottaa ihka oikeaa olkea.
Kissanpennuista toinen istuu kengän kärjellä, toinen pukkaa päätään esiin revenneen kengän saumasta. Purkin valmistusmateriaali on samanlaista kovaa massaa kuin edellä mainituissa nallepatsaissa.
Koriste-esineeni on valmistettu useammasta erilaisesta materiaalista kuin päältä päin näyttäisi. Useimmat esineet ovat luokiteltavissa kategoriaan keramiikka tavalla tai toisella. Osa ei selvästi ole keramiikkaa. Esimerkiksi yllä olevan kuvan kenkäpurkki sekä kauniisti puetut nallet ovat painavaa massaa, josta esineet on valmistettu valamalla massaa muottiin (näin luulen), ja jonka koostumuksesta minulla ei ollut hajuakaan tätä postausta aloitellessani. Nyt, jonkin verran nettiä kaiveltuani, arvelen näiden patsaiden olevan hartsia. Englanniksi tällaisista figuureista löytää tietoa esimerkiksi hakemalla sanoilla resin figurines.
Helpoimmin särkyvät (ja myös kaikista eleganteimman näköiset) figuurini ovat hyvin ohutta posliinia. Ne tuovat heti mieleen sellaiset klassiset mummolan pyhäpäivä-kahvikupit, joihin ei parane koskea liian ronskisti. Kaikki keramiikkaeläimeni eivät kuitenkaan ole yhtä sieviä ja hauraita vaan osa on paljon paksumpaa ja karkeampaa keramiikkaa. Muistan, että paksummat keramiikkaeläimet pysyivät leikeissä paremmin ehjinä, mutta en tykännyt niistä yhtä paljon, koska niissä oli vähemmän yksityiskohtia eivätkä ne muutenkaan olleet yhtä kauniita kuin ohuemmat figuurit. Osassa patsaistani materiaali on kipsimäistä. Joku satunnainen lasiesinekin seurueesta löytyy. Lasifiguurit ovatkin aivan oma lukunsa, mutta sellaisia minulla on tosi vähän.
Kaksi koirafiguuria ohuesta posliinista.
Kolme koirafiguuria ohuesta posliinista. Vasemmanpuoleinen koira on aikanaan hajonnut ja saanut pikaliimakäsittelyllä selkänsä takaisin leikkikuntoon. Kuvassa näkyy liimajälkeä koiran takatassussa.
Kolme keraamista kissafiguuria. Näiden jässiköiden materiaali ei ole kovin ohutta, joten ne kestävät paremmin pieniä kolhaisujakin.
Kolme keraamista koirafiguuria. Patsaat ovat jämäköitä.
Kissapappa ja kissamummo ovat istahtaneet tuoliin nauttimaan lepohetkestä. Sanoilla “resin figurines” netistä hakemalla löytyy patsasta jos jonkinlaista, arvelen näiden kahden kuuluvan materiaalin puolesta samaan seuraan. Patsailla on veikeät ilmeet ja hienon yksityiskohtainen pintakuviointi.
Tutkiessani nyt, noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, koululaisena haalimaani aarrekasaa, olen ollut yllättynyt etenkin hartsipatsaiden hyvästä kunnosta. Patsaat ovat sileän ja siistin tuntuisia käteen, ne näyttävät näteiltä ja pinta on mainio. Patsaslaatikkoni ovat saaneet lojua hyvät ajat esimerkiksi äitini ulkovaraston hyllyllä, joten pakkasen puraisuakin on tullut niiden osaksi, mutta materiaaleista se ei juuri näy. Toki posliinitkin ovat hyvännäköisiä edelleen. Muutama on tosin saanut kolhun säilytyksessä.
Patsaani ovat pääasiassa eläimiä, ja koirat sekä kissat hallitsevat laumaa. Johtuisiko siitä, että kissa- ja koirapatsaita nyt vain oli myynnissä eniten, vai keräsinkö nimenomaan kissoja ja koiria, en oikein muista enää. Tästä asiaintilasta huolimatta posliinieläintarhassani oli aina tilaa myös muille eläinlajeille.
Kolme keraamista hevosfiguuria. Tummanruskea on saanut säilytysvuosinaan tällin häntäänsä. Häntä löytyi irrallaan laatikon pohjalta – olisiko taas aika kaivaa pikaliima esiin?
Keraaminen valkoinen yksisarvinen tuo porukkaan ripauksen taikaa.
Keraamisella ankalla on komeat keltaiset jalat.
Norsu posliinikaupassa on joskus hieno löytö. Tämä kannu löytyi, ah, Tiimarista. Korkin saa irti, joten astiaa voi käyttää oikeasti (en tosin ikinä ole kokeillut kaataa sillä mitään juotavaa – se sopisi vaikkapa kermakannuksi). Tämän norsun nimi oli Jade.
Kokoelmissani on erittäin niukasti ihmishahmoja. Sellaisia taisi olla vähemmän saatavillani. Eläinten ystävänä saattoi myös olla niinkin, että jos piti tehdä ostopäätös ihmis- tai eläinpatsaan väliltä, eläimet veivät voiton. Yksi itämaisen näköinen naishahmo kokoelmastani kuitenkin löytyy. Hahmo on jämäkkää keramiikkaa. Laatikoiden kätköistä putkahti esiin myös mitä viehkein merenneito. Merenneidon materiaali on jotain hyvin kevyttä, tuntuu kipsiltä tai vastaavalta. Merenneito on kiinnitetty puiselle alustalle.
Itämainen naishahmo, keramiikkaa.
Itämaisen naishahmon selkäpuoli.
Simpukan päällä istuva merenneito kalakavereineen on kevyttä, kipsimäistä materiaalia. Vanhaa päiväkirjaa selaillessa tämä merenneito tuli sattumalta vastaan. Päiväkirjani mukaan sain sen joululahjaksi vuonna 1997.
Merenneitopatsaan selkäpuoli näyttää yhtä hienolta kuin etupuoli.
Valmistajan nimi, valmistusmaa, valmistusvuosi ynnä muut tekniset yksityiskohdat jäävät useimpien pikkupatsaideni kohdalla mysteereiksi. Patsaissani ei ole suuremmin merkintöjä. Eivät nämä mitään laatukeramiikkaa ole, joten miksipä niissä mitään olisi lukenutkaan. Monen patsaan pohjasta on varmasti aikanaan löytynyt Made in China -lappu. Parin patsaan kohdalla tällainen lappu löytyy edelleen, mutta useimmista se on tietysti aikojen saatossa tipahtanut pois.
Nallepatsaat tekevät poikkeuksen. Molemmissa nalleissa lukee nimi Jaimy. Oletan tämän olevan valmistajan nimi. Internetin kirppiksiltä löytyy kuvahaun avulla hyvinkin samannäköisiä, ja myös samalle vuosikymmenelle (1990-luku) ajoittuvia nallepatsaita, joita on kuvailtu esimerkiksi seuraavin ilmaisuin: “Jaimy Bears Resin Figure Signed”, “Jaimy Chuang Bears Vtg Molded Resin Figure Hand painted Signed” sekä “JC Bears Resin Figurine”. Tähän joukkoon omatkin nalleni luultavasti kuuluvat. Yritin löytää kyseisestä Jaimy-brändistä (tai Jaimy Chuang, tai JC) lisääkin tietoa, mutta en oikein kummempaa löytänyt. Jossain ehdotettiin valmistajan kotipaikaksi Taiwania, ehkäpä ovat sieltä.
Jadenvihreän norsukannun pohjasta löytyy Made in China -lappu.
Hartsista tehtyjen nallepatsaiden valmistaja on Jaimy.
Hoikat kissa- ja koirapatsaat on valmistettu Kiinassa, kuten varmasti moni muukin patsaistani. Koirapatsaan pohjassa on nähtävillä myös lyijykynällä raapusteltu patsaan hinta. Koira maksoi viisi markkaa.
Nämä keramiikkaeläimet ovat maksaneet viisi markkaa kappale. Ne ovat Tiimarista. Muistan, että kynällä kirjoitellut hintamerkinnät olivat oikein tyypillisiä Tiimarin tavaroille.
Suomessa siirryttiin eurojen käyttöön käteisvaluuttana vuonna 2002. Nämä minun patsaani ovat kuitenkin peräisin 1990-luvulta. Silloin, kauan kauan sitten siis, elettiin markka-aikaa. Viiden markan kapistukset sopivat koululaisen kukkarolle kohtuullisen hyvin. Ostelin Tiimarista mielelläni myös tarroja, muistilappuja ynnä muuta vastaavaa tavaraa – niihin verrattuna koristepatsaat olivat jopa hieman arvokkaampia. 1990-luvun Tiimarin pikkupatsaiden hinnat pyörivät minun muistikuvieni mukaan yleisimmin 5-10 markan tienoilla. Joku isompi ja hienompi koristehökötys saattoi toki maksaa enemmänkin.
Keramiikkapatsaideni joukosta erottuu muutamia selviä “porukoita”, eli patsaita, jotka ovat selvästi jollain lailla samaa sarjaa. Olen ostanut ne luultavasti yhtä aikaa. Esimerkiksi kolme joutsenen näköistä pikkukippoa sekä pieni vaasi ovat eräs tällainen ryhmä. Muistan myös ihastuneeni yhtenä kesänä suuresti Tiimarin keramiikkaotuksiin, joilla oli päässään kesähatun näköinen viritys. Näitä hattukissoja- ja koiria tuli ostettua useampi kappale. Nykyisellään kahden otuksen hattu on hävinnyt.
Keraamiset joutsenkupit olivat niin hienoja, että niitä piti saada kolme.
Tämä pieni vaasi on samaa sarjaa joutsenkuppien kanssa. Siinä on samantyyliset kukat ja kultakoristeet. Myös esineen materiaali ja pinnan tuntu ovat hyvin samanlaiset. Pikku vaaseja saattoi olla toinenkin. En enää tiedä, missä se on.
Koirakaveruksilla oli aikanaan samanlaiset hatut. Toisen hattu on nykyisellään kadonnut.
Tämä kissa kuuluu myös hattuporukkaan – mutta siltäkin on, voi kurjuus, hattu hukassa. Korvan ympärillä oleva pyöreä liimajälki paljastaa, että siihen oli aikanaan kiinnitetty jotain.
Tämä kesähattukoira on säästöpossu.
Säästöpossukoiran selässä näkyy aukko, josta patsaaseen voi sujauttaa rahaa. Niskassa näkyy myös pätkä kullanväristä lankaa. Koiran kaulassa roikkui aikanaan kulkunen langan varassa.
Pikkupatsaani ovat harvoin mitään “teemajuttuja”, esimerkiksi pääsiäistiput ja puput ja muut vastaavat puuttuvat joukosta kokonaan. Joulukoristeetkaan eivät minua niin innostaneet, mutta minulla on kuitenkin jouluaiheisia pikkupatsaita pari kappaletta. Tai oikeastaan kolme – yhden olen saanut lahjaksi.
Joulukissan ja joulunallen materiaali on hieman arvoitus, mutta epäilen, että saattavat olla hartsia nämäkin. Toinen joulupatsaista istui aikanaan kankaisessa nojatuolissa, johon sen takamus oli liimattu kiinni. Minä toki ensi töikseni nyhdin patsaan ja tuolin irti toisistaan, koskapa ne kohtuu pienellä vaivannäöllä irtosivat. Tällä tavalla syntyi paljon hauskempi leikki – nyt tuoliin pystyi istumaan kuka vaan (kunhan oli tarpeeksi pieni). En ole enää aivan satavarma, kuuluiko joulutuoli alkujaan nallelle vai kissalle. Kumpikin patsas on istuma-asennossa ja kumpikin mahtuu siihen.
Jouluaiheiset kaverit, kissa ja nalle, on luultavasti valmistettu hartsista.
Muhkea, jouluinen nojatuoli on kuulunut joko kissalle tai nallelle. Valistunut arvaukseni on, että tuoli kuului kissalle. Nallekin sopii kyllä tuoliin, mutta istuu siinä ahtaammin.
Kokoelmassani on myös isohko keraaminen dalmatiankoira, jolla on tonttulakki päässään ja vihreä rusetti kaulassaan. Patsas on karun näköinen, jos minulta kysytään, vaikka jouluisen aiheen voisi ajatella olevan kiva. Koira on maalattu aika huolimattomasti, ja sillä on myös pelottava ilme. Vanhat päiväkirjani paljastavat, että sain tämän koiran (sekä myös sen merenneidon!) joululahjaksi vuonna 1997. Kumpikin patsas pääsi tietysti mukaan esinekokoelmaani, mutta joulukoiran ilme jäi mietityttämään, enkä koskaan oikein ihastunut siihen. Etenkin koiran tummanpunaiset silmät (joista punainen maali meinaa vieläpä valua reunojen yli) olivat mielestäni enemmän Halloweenin kuin joulun tyyliä.
Keraamisen joulukoiran maalaaja on ollut suurpiirteinen otteissaan.
Suttuisesti maalatut, punaiset silmät tekevät joulukoiran ilmeestä ynseän.
Patsaskokoelmani säilymistä 2020-luvulle asti on varmasti edesauttanut se, että suurin osa patsaistani on pieniä. Ne eivät ole vaatineet aivan kohtuuttomia säilytystiloja varaston hyllyllä. Osa esineistäni on vähän isompia, kuten esimerkiksi tuo edellä mainittu oudon näköinen joulukoira, mutta osa onkin sitten todella minipieniä. Pienimpiä keramiikkapatsaita mahtuu vaikka useampi kappale yhteen kouralliseen.
Norsu, hylje ja koira kuuluvat patsaideni pienimpien joukkoon.
Keraaminen norsu on 2 cm korkea, samoin hylje. Koiran korkeus on noin 2,5 cm päälaelta mitattuna.
Seuraavien kolmen kuvan eläinperheet myytiin kolmen kappaleen setteinä. Hintaa en enää muista, eikä esineissä lue, mutta veikkaisin näidenkin tulleen Tiimarista. Joka porukkaan kuuluu kaksi hieman isompaa eläintä sekä yksi pentu. Patsaat ovat pikkuisia, etenkin eläinlapset. Olin koululaisena kovin kiintynyt näihin eläinperheisiini ja niillä oli hauska leikkiä. Olisin varmasti ostanut näitä lisääkin, jos olisi tullut vastaan.
Istuvan koiran korkeus on 5 cm, pennun korkeus on 3 cm ja seisovan koiran korkeus on 5,5 cm korvan kärjistä mitattuna.
Norsuperheen jäsenet ovat vasemmalta oikealle katsoen noin 4 cm, 3,5 cm ja 1,5 cm korkeita (mittasin korkeuden selästä).
Vasemmanpuoleinen hevonen on 4,5 cm ja oikeanpuoleinen hevonen on 5,5 cm korkea korvan kärjistä mitattuna. Makuulla pötköttelevän pikkuhevosen korkeus on 2,5 cm.
Koristepatsaslaatikkoni sisältää monenlaista keramiikkaa sekä hartsipatsaita. Onkohan siellä myös lasiesineitä? Laatikon kaivelu paljastaa, että lasiesineitäkin löytyy, tosin vain kaksi kappaletta. Läjän pohjimmaisena lojuu meripihkan värinen pikkukoira ja sinivalkoinen hevosmainen otus. Kumpikin esine on pieni. Toinen on, ikävä kyllä, mennyt rikki säilytyksessä.
Särkynyt esine on koira. En muista ostaneeni sitä itse, joten se lienee jonkin verran muita otuksiani iäkkäämpi – se kuului alkujaan vanhemmilleni. Kysyin tätä blogipostausta kirjoittaessa äidiltäni, onko lasikoira ollut hänen vai isäni, mutta äitini ei ollut enää asiasta aivan varma ja veikkasi esinettä mahdollisesti omakseen. Harmillista, että joukon vanhin esine on päässyt hajoamaan.
Pieni sinivalkoinen hevonen on tehty lasista.
Lasiheppa sivulta katsottuna.
Pikkuruinen lasikoira ei ihan mahdu seisomaan sormenkynnen päälle, mutta melkein!
Lasikoira toisesta suunnasta. On kyllä suuri harmi, että tämän pikkukaverin korvat ovat menneet rikki.
Lasiheppa ja korvasärkyinen lasikoira vierekkäin.
Tätä juuri lukemaasi posliinieläin-postausta kirjoittaessani en jaksanut ryhtyä kovin paljon heilumaan mittanauhan kanssa – tämän suuren seurakunnan valokuvaamisessa oli tarpeeksi työtä ja vaivaa – mutta veikkaisin, että valtaosa kokoelmani esineistä on noin 10-13 cm korkeita. Isot möhkäleet loistavat poissaolollaan, en muista sellaisia edes koskaan olleenkaan paria poikkeusta lukuun ottamatta. En tykännyt isojen patsaiden ulkonäöstä, mikä lienee pääsyy siihen, että en niitä ostanut. Pikkupatsaat olivat söpömpiä, kevyempiä leluina sekä myös halvempia ostaa.
Posliinipatsaslaumani isoimpiin otuksiin kuuluu tämä sinisävyinen istuva kissa, joka on noin 20 cm korkea. Kissalle oli juuri ja juuri tilaa lapsuuteni makuuhuoneen hyllyllä. Kissan pohjassa on sattumoisin edelleen näkyvissä myös lyijykynällä kirjoitettu hinta. Koululaisen budjetilla se oli jo kalliin puolella.
Iso keraaminen kissapatsas nostaa oikeaa etutassuaan onnenkissojen malliin. Ensivilkaisulla patsas näyttää aika peruskissalta, mutta kun kissan naamaa alkaa tuijottaa tarkemmin, on se jotenkin erikoisen näköinen. Onko sille maalattu ihmisen silmät? Entä miksi sillä on moiset rehottavat kulmakarvat?
Ison ihmissilmäisen keramiikkakissan selkäpuolella on kaunis sininen kuvio kukkakoristein. Vaaleanpunaiset ja -vihreät kasvit näyttävät kuin kelluvan lainehtivassa lammessa.
Katsojan päätettäväksi jää, onko tämä patsas viehättävä vai mauton ilmestys. Minua se ilmeisesti aikanaan viehätti. Iso pönikkä oli melkoisen tyyris. Se maksoi 20 markkaa.
Iso otus on myös tuo seuraavassa kuvassa näkyvä vihreä norsu. Vieläkö näitä tällaisia saa ostaa kaupoista? Vai jäikö niiden suosion aikakausi 1990-luvulle? Muistelen, että aikoinaan juuri tämän näköisiä norsuja näki vähän joka paikassa. Niitä löytyi kaikissa väreissä ja monessa kokoluokassa. Minun vihreä yksilöni lienee keskikokoa.
Patsas on hyvin jämerää ja raskasta keramiikkaa. Sitä hypistellessään ei ihan heti osaa sanoa, onko se tarkoitettu kirjahyllyyn vaiko ehkä sittenkin puutarhaan. Minä käytin norsupatsastani pitkään kirjatukena. Esine oli sen verran raskas, että kirjat eivät kaataneet sitä, eikä se lähtenyt kovin herkästi liukumaan paikaltaan. Nämä norsut eivät muistaakseni olleet Tiimarin tuotteita vaan näitä myytiin jossain muualta, mikähän kauppa se nyt sitten taas olikaan. Ehkä Halpa-Halli tai Citymarket.
Jämäkällä keraamisella norsulla on pituutta noin 25 cm kärsästä takapuoleen mitattuna ja leveyttä (mittasin jalustan leveyden) 9 cm. Näin paljon tarvitset siis tilaa kirjahyllyysi, jos haluat käyttää tällaista norsua kirjatukena, kuten minä joskus tein. Esineen korkeus on 24 cm.
Isoin keramiikkapatsaani kautta aikojen on kuitenkin ollut eräs valkoinen elefantti, joka muutti luokseni 1990-luvun loppupuolella. Muistaakseni sekin oli itse ostamani. Valkoinen elefantti näytti aivan samalta kuin tuo vihreä norsu, mutta oli kookkaampi, eikä siinä ollut valkoisen lisäksi mitään muuta väriä (paitsi mustat silmät). En muista tarkkoja mittoja, mutta otuksen korkeus lienee ollut puolen metrin luokkaa.
En aikanaan keksinyt isolle norsulleni mitään erityistä käyttötarkoitusta. Se oli varmaan oikeasti tarkoitettu kukkapöydäksi. Norsu ei tietenkään mahtunut posliinihyllyyni, joten sitä säilytettiin lattialla, ja se kulki mukanani myös vanhemmalla iällä ainakin yhden asunnonvaihdon yli. Pidin sinnikkäästi tätä lattianorsua asuintoverinani useamman vuoden vielä senkin jälkeen, kun sen olemassaolo oli jo alkanut hieman ärsyttää. Eräässä muutossa se sitten hajosi säpäleiksi. Mikä helpotus!
1990-luvun lopulla lapsuudenkodissani oltiin innokkaita videokuvaajia. Videonauhoille tallentuivat monet arkiset touhut, välillä heiluimme kaverini kanssa kuvaamassa itse keksittyjä “School TV” -sketsejä. Ihan sattumalta yhteen tällaiseen videonauhaan ikuistui myös tuo valkoinen elefantti. Tässä se siis on, tadaa…
Koska valkoinen norsuni on hajonnut, siitä ei saa uutta kuvaa, eikä se ole tullut vastaan myöskään 1990-luvun valokuvia selaillessani. Sattuipa kuitenkin niin hyvin, että otus on tallentunut videolle. Patsas ei näy kokonaan, mutta kyllä tuosta norsun kuitenkin tunnistaa. Kuvankaappaus kotivideolta vuodelta 1999.
Toinen kuvankaappaus Barbie-elokuvastani vuodelta 1999. Norsun yläpuoli näkyy. Tämä todistusaineisto riittäköön.
Onko sinulle muuten tuttu otus tuo norsun näköinen keraaminen kukkapöytä? Oliko ehkäpä sinulla itselläsi tällainen ylimittainen otus kodin kaunistuksena / lattianvaltaajana? Taitavat olla melkoisia mielipiteenjakajia nämä ysärin kukkapöytänorsut.
Laitanpa vielä tähän postaukseni päätteeksi kuvat kaikista lopuista patsaistani, jotka jäivät yllä esittelemättä. Käy ihmeessä katsomassa, löytyykö sieltä sinulle tuttuja esineitä! Kuulisin mielelläni myös sinun muistojasi 1990-luvun Tiimareista, posliinipatsaiden keräämisestä tai mistä nyt haluatkaan kertoa. 🙂
Näissä kahdessa kissassa on jotenkin sellaista käsityön tuntua. En kuitenkaan yhtään muista, mistä ne ovat kotoisin. Kissat ovat painavia, eivätkä ne ole onttoja, kuten keramiikkapatsaat yleensä. Violetilta on joskus kopsahtanut pää irti, mutta olen liimannut sen takaisin paikalleen ja hyvin pysyy kiinni edelleen.
Keraaminen istuva nalle. Tämä esine saattaa olla 1980-luvulta. Muistelen, että se olisi ollut meillä jo silloin, kun olin itse vielä aika pieni.
Keraaminen korkokenkä.
Kaksi keraamista koirapatsasta.
Melko iso istuva keramiikkakissa.
Keraaminen kissa-aiheinen kolikkopankki.
Kolikkopankki-kissojen selkäpuoli.
Hartsipatsas, jonka aihe on emokissa pentuineen.
Hartsipatsas, jonka aihe on kissamorsian.
Morsiuskissalla on seuranaan kaksi sievää morsiusneitoa.
Kissapatsaan hääpuku näyttää aivan pitsiltä. Oletan, että hartsipatsaat valmistettiin muottiin valamalla (tämä on vain arvaus, en oikeasti tiedä prosessista yhtään mitään). Kuinka tämä sitten ikinä tapahtuikaan, menetelmällä sai aikaan todella hienoa ja yksityiskohtaista pintaa.
Tämän hartsipatsaan aihe on valkoinen koira. Koirapatsaalla on tuskin tarkoituksella silmätulehdus, jotain keltaista rähmää sen silmien ympärillä kuitenkin on. Olisiko patsaan silmät valmistettu eri materiaalista ja kiinnitetty liimalla, joka nyt vanhetessaan on kellastunut?
Hartsipatsas, jonka aihe on koira pentuineen.
Tämä kissapatsas ei ole keramiikkaa, hartsia eikä myöskään lasia. Se on hyvin kevyt, ja patsaan seinämät ovat ohuenlaiset. Olisiko se kipsiä?
Matalana kyyristelevä koirafiguuri on paksua ja jämerää keramiikkaa.
Pikkuiset seeprapatsaat on valmistettu hartsista.
Posliiniesinekokoelma lapsuudenhuoneeni hyllyllä. Kuvankaappaus kotivideolta vuodelta 1999.
Lelukaapin aarteet 
Leave a comment