Äitini lapsuuden lelut 1950- ja 1960-luvulta

Ajattelinpa nyt ensimmäistä kertaa kirjoittaa blogipostauksen jonkun muun lapsuusleluista kuin omistani. Tai, oikeastaan, ovathan nämä lelut olleet tiiviisti osa omaakin lapsuuttani. Kyseessä ovat äitini leikkikalut – ne nykypäivään asti säästyneet.

Äitini syntyi 1950-luvun alussa. Osa näistä leluista, joista nyt kerron, on peräisin 1950-luvulta, ja loput ovat 1960-luvulta. Nämä lelut asustivat meillä minun lapsuudessani (kaikki paitsi yksi) ja osallistuivat leikkeihini. Äitini antoi minun leikkiä leluvanhuksillaan aika lailla miten halusin. Siksi niiden kunto alkaakin olla kovasti kulahtanut nyt 2020-luvulla.

Olin rauhallinen lapsi, mutta myös minun leikki-ideani johtivat toisinaan melkoisiin katastrofeihin. Muistan esimerkiksi noin 4-vuotiaana jättäneeni oljella täytetyn koiran pitkäksi aikaa lojumaan naamalleen vesikuppiin, koska “se söi keittoa”. Keittoruokailun seurauksena koiran kuono homehtui. Seuraavaksi kuonoa kuivateltiin kiivaasti. Valkoinen ja pörröinen koira oli sen jälkeen vähän erinäköinen. Ääk. Äitiäni ei kuitenkaan näyttänyt erityisesti haittaavan, vaikka vanhat lelut saivat röykytystä.

Äitini rakkain lelu, Nalle, on lähes saman ikäinen kuin omistajansa.

Yli 70-vuotias Nalle istuu maassa ryhdikkäästi selkä suorana ilman tukea. Tässäpä tavoitetta myös saman ikäisille ihmisille, ja miksipäs ei hieman nuoremmillekin…

Esittelen ensimmäisenä äitini vanhimman lelun, Nallen. Nalle on ostettu äidilleni oletettavasti vuonna 1953. Tarina kertoo, että äitini vanhemmat toivat Nallen tuliaisena Norjan-matkaltaan. Äitini oli ollut vanhempiensa reissun ajan hoidossa omien isovanhempiensa luona. Reissaajille oli kuulemma vitsikkäästi sanottu, että takaisin ei ole tulemista, jos mukana ei tule karvaista nallea lapselle.

Tämä Nalle sieltä sitten tuotiin. Nallen sisällä on olkitäyte. Päällys oli aikoinaan karvaisempi – nyt se on jo lähes kalju. Silmät olivat alunperin lasia, nykyään toisen silmän paikalla on nappi. Nenä on villalangan näköistä lankaa. Nallen kädet ja jalat kääntyvät. Pää kääntyy myös. Lelun korkeus on noin 42 cm ja leveys noin 15 cm.

Vanha Nalle on nähnyt paljon vuosikymmenten vieriessä. Sen ilme on mietteliäs.

Toisen etutassun kärjestä pilkottaa olkitäyte.

Nalle kuvattuna edestä.

Nalle kuvattuna takaa.

Nuoruutensa päivinä Nalle ei ollut pelkästään söpö – se myös kommunikoi, jos näin voi sanoa. Lelun sisällä on edelleen havaittavissa jokin laite. Äitini kertoman mukaan laite piti ääntä, kun lelu käännettiin ylösalaisin. Äiti ei muista tarkemmin äänen laatua, mutta jonkinlainen mörinä-ääni se kuulemma oli. Itse en ole tuota mörinää kuullut. Nykyään lelu ei päästä pihaustakaan.

Nallen ylävartaloa tunnustellessa sen sisällä tuntuu selvästi kova kohta. Nallen yläselän / rintakehän kohdalla kankaan läpi pystyy sormilla tuntemaan pyöreän, noin viitisen senttiä läpimitaltaan olevan hieman kalisevan asian. Minkäänlaista ääntelyä en saa siitä tökkimällä lähtemään, mutta mekanismi lienee siinä.

Leikkikalun sisällä oleva laite, joka teki Nallen äänen, hahmottuu kankaan läpi.

Alkaessani kuvata Nallea tätä blogipostausta varten sillä oli musta nahkatakki yllään. Aika hieno ja räväkkä tyyli. Takki piti kuitenkin muiden kuvien ottamista varten riisua.

Nalle on äitini vanhojen leikkikalujen joukossa sikäli poikkeus, että minun leikkeihini tämä lelu ei ole osallistunut. Syy on siinä, että Nalle ei ollut lapsuusaikanani meillä lainkaan, vaan palautui äidilleni vasta kun minä olin jo teini-ikäinen.

Huolimatta siitä, että Nalle ei ollut minun leikkikaverini, se näyttää tällä vuosituhannella mieltyneen minun vanhojen lelujeni vaatekaapin sisältöön. Nimittäin tätä postausta kirjoittaessani huomasin Nallen saaneen päälleen Steiner-nukke Mollin kotitekoisen nahkatakin. Olen kertonut Steiner-nukeistamme sekä heidän laajasta vaatekaapistaan tarkemmin tässä blogipostauksessani.

Seitsemänkymppisessä Nallessa takkeineen on rouheaa asennetta. Hartian kohdalla olevaan reikään on kiinnitetty puinen nalle-pinssi.

Minä ja äitini teimme nukenkokoisen nahkatakin 1990-luvulla. Minä pistelin siihen kaikenlaisia pinssejä, mitä sattui nurkista löytymään. Pinssit jäivät paikoilleen aikakautensa kuvastajiksi.

Seuraavaksi vuoron saa Tiitus-norsu. Samalla siirrymme 1960-luvun puolelle. Äitini muistelee pehmonorsun saapuneen vuonna 1961. Norsu matkusti äitini perheen luo Amerikan-paketissa. Paketin lähettivät äitini äidin veli ja tämän vaimo. He olivat muuttaneet Suomesta Amerikkaan 1950-luvun alkupuolella.

Tiituksen ilme on veikeä. Mitähän sillä on mielessään?

Myös Tiitus pysyy oikein mainiosti tasapainossa takamuksensa päällä ilman tukea.

Tiitus-norsun valmistusmateriaalit ovat kangasta ja jotain täytettä. Ehkä täyte on vanua? Vanha Nalle-herra oli täytetty oljilla, mutta pehmonorsussa olkea ei ole. Norsun pää on kiinteästi vartalon jatkeena, eli se ei käänny. Norsun kädet ja jalat eivät myöskään ole varsinaisesti liikkuvat, mutta ne heiluvat rennosti. Norsu on istuma-asennossaan noin 30 cm korkea.

Äitini lelut vihjaavat hyvin niukasti mitään valmistajistaan – poikkeuksena Tiitus. Pehmonorsusta löytyy mielenkiintoinen pieni kangaslappu. Lapussa lukee: A Gund creation.

Kangaslapun kääntöpuolen teksti on vaikeammin luettavissa, mutta tulkitsen siinä lukevan seuraavaa: Gund Mfg Co. J. Swedlin Inc. 200. 5th AVE. N. Y. C. 10. N Y.

Tiituksen naamaa tarkkaan katsoessaan huomaa, että sille on ommeltu villalangalla iso hymysuu. Lankasuu ei kuulunut lelun alkuperäiseen ilmeeseen vaan se on lisätty jälkeenpäin. Muistelen, että suu saattaa olla minun itseni ompelema.

Tiitus-nimen lelu sai jo “syntyessään” eli vuonna 1961. Äitini keksi nimen. Hän myös muistaa, mistä nimi sai innoituksensa. Äitini vanhemmat kävivät Amerikan-paketin saapumisen aikoihin Suomen Kansallisteatterissa katsomassa teatteriesityksen nimeltä Tiitus Tulitukka. Jännä nimi jäi äitini mieleen, ja Tiitus päätyi sitten norsun nimeksi. Googlailemalla Tiitus Tulitukkaa löysin netistä Ilona esitystietokanta -sivustolta tiedon, että Tiitus Tulitukka -esityksen ensi-ilta olisi ollut Suomen Kansallisteatterissa 11.1.1961. Äitini muistelut kuulostavat siis oikeansuuntaisilta.

Tiituksella on litteät valkoiset muovisilmät. Silmiin on maalattu sinisiä ja mustia yksityiskohtia, nyt jo tosi kuluneita. Hassuna faktana mainittakoon, että norsun silmät pystyy pyöräyttämään sormella ympäri, jolloin sen katse kääntyy toiseen suuntaan. Lieneekö näin tarkoituksella, vai onko kyseessä sattumanvarainen ominaisuus.

Olenko minä leikkinyt Tiituksella lapsena? Olen kyllä. Minusta on jopa muutama valokuva, joissa tallustan ympäriinsä tätä samaista norsua kanniskellen noin 3-vuotiaana. Kelpuutin alkuperäisen Tiitus-nimenkin, joten norsulelu siis jatkoi eloaan minun kanssani Tiituksena.

Sikäli kun muistan, en kuitenkaan leikkinyt Tiituksella kovin paljon. En ainakaan enää isompana. Se lähinnä istuskeli huoneessani. Ehkä siitä syystä se on aika hyvin säilynyt vielä tänä päivänä.

Äitini hieno nukke 1960-luvulta on nykyään ilmeikäs vanha rouva. Hänellä oli aikanaan jopa upeat “oikeat” silmäripset, siis sellaiset karvaiset, ei maalatut. Sitten tulin minä ja nappasin sakset… voih. Pienet ripsentupsut tuosta vielä pystyy erottamaan.

Tämä tomeralta näyttävä nukke on peräisin suunnilleen samalta aikakaudelta kuin Tiitus-norsukin. Äitini ei muista nuken saapumisvuotta yhtä tarkkaan kuin Tiituksen tapauksessa, mutta hän arvelee kyseessä olleen 1960-luvun alkupuolen. Nuken alkuperä muistuttaa norsun tarinaa siinäkin mielessä, että nukke matkusti Suomeen – aivan oikein, Amerikan-paketin kyydissä.

Nuken valmistusmateriaali on vähän mysteeri. Päällys on jotain muovisen tai kumisen oloista, sitkeää ainetta. Täytteiden laadusta en osaa sanoa. Nukke on aika pehmeä. Äitini antoi nukelle nimen Vivi. Minulle lelu siirtyi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Vivi-nimi ei kelvannut minulle, joten nukke nimettiin uudestaan. Tiesin yhden aika ihanan nimen, oikein tosi prinsessamaisen minun mielestäni, ja halusin antaa nukelle sen. Vivi sai uudeksi nimekseen Maradona.

Vivin / Maradonan koko pituus päästä jalkoihin on noin 48 cm, mutta totuudenmukaisen mitan saaminen on itse asiassa vähän hankalaa, koska nukkea ei saa kunnolla suoraksi. Nukke ei osaa lainkaan seistä. Nuken jalkojen ja takamuksen muotoilu osoittaa sen tarkoitetun istuvaksi. Istuallaan nuken korkeus takapuolesta päälaelle on noin 34 cm. Nuken leveys on noin 20 cm.

Vivi / Maradona pysyy istuma-asennossa ilman tukea, mutta sillä ei ole enää kovin hyvä ryhti. Nuken ylävartalo painuu kasaan pään painon alla. Silmien kiinnitys on löystynyt, ja nuken katse valahtaa herkästi alaviistoon. Tässä kuvassa, tosin, vinoon kääntyneet silmät antavat vain sen vaikutelman, että nukke päätti itse katsoa kameraan!

Nukke joutui nuorempana selkäleikkaukseen, jonka jälkeen se ei ole ollut entisellään, ikävä kyllä.

Vivin / Maradonan yläselässä lukee teksti IDEAL DOLL P 20. Nuken niskasta löytyy myös erikoinen tumma rinkula, kuin lelun sisuksiin johtava reikä. Arvelen sen liittyvän nuken ääneen.

Äitini kertoo, että myös tämä lelu, samoin kuin Nalle, piti aikanaan ääntä. Ääni oli jonkinlainen pikkutytön Äääää -vääkynä, muistelee äitini. Samoin kuin Nallen tapauksessa, myös tämän leikkikalun äänimekanismi toimi niin, että kun nuken käänsi pää alaspäin, ääni kuului, kertoo äitini. Minä en koskaan kuullut nuken ääntä, tai en ainakaan muista sitä.

Vivi / Maradona -vanhuksen selkä näyttää nykyisellään aika kurjalta. Yläselän iho, tai siis päällys, on leikattu auki jostain syystä. Selässä näkyy paksut ompelulangat. Minä ja äitini olemme arvatenkin 1990-luvulla tehneet nukelle leikkauksen, mutta en enää muista syytä. Ehkä nuken täytteet olivat päässeet pilaantumaan? Tai äänilaite oli alkanut käyttäytyä oudosti?

Nuken maha tuntuu nykyään hyvin pehmeältä, kuin pumpulilla täytetyltä. Ääntä tehnyt mekanismi ei vaikuta olevan enää nuken sisällä. En ainakaan onnistu paikantamaan sitä päältäpäin tunnustelemalla. Selän reiästä kurkkaamalla voisi varmistaa, onko nuken sisuksissa jotain mielenkiintoista, mutta ei ole tullut viime aikoina kurkattua.

Vivi / Maradona kuvattuna edestä. Nukke sulkee silmänsä, kun sen kallistaa selälleen.

Vivi / Maradona kuvattuna takaa.

Vivi / Maradona -nukella on elävän näköiset sormet. Sormissa on ryppyjä nivelten kohdilla, ja nukella näyttää olevan myös kynnet – vaikka niitä ei todellisuudessa olekaan. Kynsien paikalla on kuopat. Äitini muistelee, että näin on aina ollutkin, eli nukella ei sentään ole ollut oikeita kynsiä.

Olenko minä leikkinyt tällä lelulla? Olen leikkinyt, saihan se minulta uuden nimenkin. Tykkäsin Vivistä / Maradonasta etenkin pienenä lapsena, mutta tuli sillä varmaan vähän isompanakin leikittyä, ja nukkevanhus sai kestää kovaa kyytiä. En oikein meinaa enää muistaa leikkien yksityiskohtia, mutta se oli kyllä monessa mukana useiden vuosien ajan. Siinä menossa ne täytteetkin varmaan pilaantuivat. Ehkä minä pesin nuken vedessä, vaikka ei olisi saanut, ja kastelin täytteet? Nukke on myös selvästi saanut kampaajakäsittelyn ja menettänyt osan hiuksistaan.

Vivi / Maradona -nukella on muhkea tukka, mutta päälaelta on nipsaistu pois kunnon tukko hiuksia. Onneksi nuken kaljuuntuminen ei näy yhtä paljon sivulta.

Seuraavaksi tapaamme jyhkeän ison vaaleansinisen nallen. Tämän nallen ostovuosi on 1957, muistelee äitini, eli takaisin 50-luvulle mennään. Äitini kertoo seuraavaa: Topeliuksenkadulla Helsingissä oli lelukauppa, jonka ikkunassa istui kaksi samanlaista nallea. Toinen nalle oli vaaleanpunainen ja toinen vaaleansininen. Äitini säästi viikkorahojaan ostaakseen juuri tämän sinisen nallen. Hän oli saanut luvan ostaa haluamansa lelun, jos säästäisi rahat itse. Äitini oli juuri näihin aikoihin aloittanut koulun.

Tämä vanha nalle on yli puolimetrinen köriläs.

Sinisen nallen turkissa on paikoitellen ruskeita värjäytymiä. Se on kuitenkin yleisilmeeltään aika siisti.

Vaaleansininen nalle on täytetty oljilla päästä varpaisiin. Otus on kookas, jäykästi liikuteltava ja melkoisen painava. Sinisellä nallella on kankaiset tassunpohjat, lasisilmät ja kankainen nappinenä. Nallen kädet ja jalat kääntyvät, mutta pää ei käänny. Jää epäselväksi, onko pää joskus nallen nuoruudessa kääntynyt. Ainakin tällä hetkellä se on ommeltu tiukasti vartaloon kiinni. Nallen korkeus jalkapohjista korviin mitattuna on 71 cm ja leveys on noin 30 cm.

Vaaleansininen nalle kuvattuna edestä. Nallen nappinenässä on hauskan värikäs ruutukuvio.

Vaaleansininen nalle kuvattuna takaa.

Vaaleansininen nallejättiläinen asusteli pitkään äitini perheen kesämökillä. Se siirtyi minun kotiini siinä vaiheessa kun olin jo vähän isompi lapsi. Leikin nallen kanssa jonkin verran, mutta en mitenkään erityisen aktiivisesti. Muistan, että tämä vanha jättinalle oli minusta tosi hieno lelu mutta hankala käsitellä. Se oli niin raskas.

Nalle pysyy istumassa ilman tukea.

Ja mikäs eläin tämä sitten on? Mustekala? Ei, se on pussi…koira!

Sattuipa kerran 1950-luvun loppupuolella seuraavaa: äitini kaksi pikkusisarusta saivat kumpainenkin lahjaksi yöpuvun säilytykseen tarkoitetun pussukan. Pussukat olivat melkoisen hienot – koiran näköiset! Yöpuku laitettiin säilytykseen koiran mahaan. Kuvassa on toinen näistä säilytyspussi-koirista. Toisen koiran kohtalosta ei ole tietoa.

Äitini ei muista kovin tarkkaan tilannetta, jossa pukupussi-koirat saapuivat, mutta arvelee niiden olleen joululahja, Amerikan-paketin tuliainen tai muu vastaava. Äitini ei leikkinyt tällä lelulla itse eikä muista sillä olleen nimeä. Tämä koira siirtyi minulle 1980-luvun puolivälissä. Annoin sille nimen Puusukka.

Tästä kuvakulmasta Puusukka näyttää hieman koiramaisemmalta.

Puusukka kuvattuna takaapäin.

Puusukka-nimen synty oli suoraviivainen. Koiralla on tosi kova pää, koska se on täytetty tiiviisti oljilla. Pään muoto taas muistuttaa sukkaa – etenkin jos sitä katsoo ylösalaisin. Olin aika pieni, kun keksin tämän nimen. Nimi jäi käyttöön ja lyheni myöhemmin muotoon Puusu.

Puusulla on olkitäytettä pään lisäksi tassujen kärjissä ja hännässä – kaikissa niissä osissa, jotka vaativat muotoilua. Loppuosa koirasta on littanan lötkö. Koiran pituus takapuolesta päälaelle on noin 40 cm. Silmät ovat lasia ja nenä on jotain kovaa, muovin näköistä ainetta. Koiran sisällä oleva kankainen pukupussi hajosi 1990-luvulla ja korvattiin uudella kangaspussilla – ompelutaitoinen äitini suunnitteli lennosta uuden ja kiinnitti sen paikalleen. Koiran pään alueen kangas on hajonnut etenkin kuonon alueelta. Kuonoa on paikkailtu villa- ja trikoolapuilla 1990-luvulla.

Kerroin postaukseni alussa huonosti päättyneestä “lelu syö keittoa” -leikistä. Juuri tämä kyseinen pukupussikoira joutui syöttämiseni uhriksi. En pienenä ymmärtänyt, että leluvanhuksen kuonossa olevat täytteet pilaantuvat, kun ne imevät vettä. Homehdutettuaan naamansa Puusu ei ollut enää kauniin valkoinen, eikä varmaan myöskään yhtään hygieeninen, mutta kotonani ei oltu kovin tarkkoja tällaisesta ja lelu sai jäädä käyttöön. Outoa kyllä, tästä rötkäleestä tuli sitten todella rakastettu. Puusu oli leikkikaverinani monta vuotta ja sai toimia vaikka minkälaisessa roolissa.

Puusukan kuono.

Puusukalla on lempeä ilme.

Tiivis olkitäyte antaa koiran päälle sen muodon. Lelun niskan puolella kangas on repeillyt ja täytteet pilkottavat sieltä läpi.

Olkipäinen koira oli siis aikanaan yöpukupussi. Mitä löytyy nykyään koiran mahasta? Siellä piilottelee ysäriaarre. Vetoketjulla suljettuun pussiin on unohtunut pieni aikakapseli viimeisimmistä Puusu-leikeistä: leikkikoru, leikkiraha ja vuonna 1995 myönnetty “lupatodistus papin töiden tekemiseen”, jonka muistan kirjoittaneeni itse kirjoituskoneella. Koira on siis yli 60-vuotisen elämänsä aikana toiminut ainakin pappina 1990-luvulla. Lupapaperista käy ilmi, että Puusukka esiintyi pappileikissä eri nimellä: Lady Fiona Siunauskappeli. Kultaketjussa roikkuva S-kirjain liittynee Ladyn sukunimeen.

Tältä näyttää koiran säilytyspussi nykyään. Vetoketju ja vedin ovat alkuperäiset, mutta pussi on vaihdettu alkuperäisen mentyä rikki.

Puusukka kanniskelee mahassaan lupatodistusta, leikkirahaa ja korua. Nämä ovatkin aika hauska aikakapseli. Katsoin niitä ja laitoin takaisin.

Paperilapun teksti: “Lupatodistus. Tässä todistuksessa myönnämme Lady Fiona Siunauskappelille oikeuden vihkiä avioliittoon, siunata, saarnata kirkossa, erottaa ja tehdä kaikkea mitä papin tehtäviin kuuluu. Lupa on myönnetty 1995 vuonna, ja se on voimassa vuoteen 2000 asti, jolloin asianomaisen on haettava uusi todistus kirkosta. Luvan saajan allekirjoitus: Lady Fiona Siunauskappeli. Lähettäjä Doglandian tuomiokirkko seurakunta. DOGLANDIA”.

Löysin äitini valokuvalaatikosta myös kuvan Puususta kesämökkireissulta vuodelta 1994. Leluvanhus istuskelee kuvassa isäni perheen kesämökin terassilla rennoin ilmein, sinivuokkoseppele päässään ja laukullinen Rölli-kasetteja käpäliensä alla. Puusukan / Lady Fionan pappisvihkimys on edessä seuraavana vuonna, sivumennen sanoen.

Puusu iloitsee kesästä kukkasilla kruunattuna. Käsi ylös, onkohan joku toinenkin ysärin lapsi omistanut tällaisen muovisalkun, joka oli täynnä Rölli seikkailee -kuunnelmia C-kaseteilla?

Kaksi puista nukkekodin tuolia 1950-luvulta.

Värikkäästä Puusukka-persoonasta siirrytään nyt askel vaatimattomampaan suuntaan. Vuoron saavat nukkekodin puiset kalusteet 1950-luvun puolivälistä.

Äitini muistelee näin: Helsingistä löytyi 1950-luvulla lelukauppa, jonka ikkunassa oli esillä nukkekodin kalusteita. Ilmeisesti kyseessä oli eri lelukauppa kuin se, mistä sininen nalle tuli. Äitini sai ostaa valkoiset nukkekodin huonekalut, ja äitini sisko sai muuten ihan samanlaiset, mutta ne olivat siniset.

Valkoiset kalusteet ovat menneet hukkaan, mutta sinisiä on säilynyt ja sittemmin ne ovat päätyneet minulle. Ne ovat tässä näin. Kokonaisuuteen kuuluu kaksi selkänojallista tuolia ja yksi penkki. Huonekaluja oli äitini muistikuvien mukaan enemmänkin, esimerkiksi pöytä ja kulmakaappi. Niitä ei kuitenkaan löydy täältä.

Nukkekodin penkki 1950-luvulta yläpuolelta kuvattuna.

Nukkekodin penkki 1950-luvulta sivulta kuvattuna.

Tuolit ja penkki on tehty puusta. Ne on maalattu vaaleansinisellä maalilla. Kaikissa on kukkakoristeet. Selkänojallisten tuolien korkeus (korkeimpaan kohtaan mitattuna) on 9 cm, istuinosan korkeus maasta on vähän päälle 3 cm. Tuolien istuinosan leveys on noin 3,5 cm leveimmästä kohdasta mitattuna. Penkin korkeus on 3 cm ja leveys 7 cm.

Muistan leikkineeni näillä nukkekodin kalusteilla lapsena, mutta leikin niillä aika harvakseen ja sievästi. Suurimman osan aikaa ne vain nököttivät nukkekodissani. Nukkekotiani ei ikävä kyllä enää ole, ja suurin osa sen tavaroistakin on varmaan mennyt roskiin elämän käänteissä, mutta onneksi nämä hienot tuolit ovat sentään säästyneet.

Kaksi puista nukkekodin tuolia ja penkki 1950-luvulta, kuvattu takaa.

Peltinen nukkekodin hella 1950-luvulta.

Meiltä löytyy myös vaaleansininen nukkekodin hella samalta aikakaudelta kuin tuolit, eli arvatenkin 1950-luvun puolivälistä. Ostopaikasta ei ole varmaa tietoa. Hella on tehty pellistä ja nappulat ovat muovia. Nappulat kääntyvät ja uunin luukun pystyy avaamaan. Hellatasolla on kaksi keittolevyn näköistä syvennystä.

Hellan nappulat ja uunin nuppi ovat aikanaan olleet punaiset. Nyt ne ovat enimmäkseen läpinäkyvät.

Nukkekodin hellan pohja. Pohjassa on joku lappu. Olisi kiinnostavaa, jos se olisi esimerkiksi hintalappu, mutta kaikki merkinnät ovat kuluneet siitä pois.

Nukkekodin hellan korkeus on 5 cm, leveys (hellataso) 7 cm ja syvyys (hellataso) 6 cm. Esineessä on myös avautuva uunin luukku. Hella on sisältä ontto, eli sinne voisi teoriassa laittaa leikkiruokaa “paistumaan”, jos se vain mahtuu aukosta sisään. Aukko luukun takana on pieni ja pyöreä, joten mikään uunipelti siitä ei mene läpi.

Tämä pieni hella osallistui nukkekotileikkeihini samoin kuin nukentuolitkin, mutta eihän se tietenkään mitään suuria rooleja leikeissäni saanut. Muistan, että yritin joskus käyttää uunia leikkiruuan tekemiseen, mutta alkoi useimmiten vain ärsyttää, kun paistoksiani ei meinannut sitten saada enää ulos uunista pienen reiän läpi. Enimmän aikaa hella seisoi nukkekodin keittiön nurkassa koristeena.

Nukkekodin uuni on jännittävä syöveri. Uunin suuaukko ei oikein toimi, mutta uuninluukku kuitenkin avautuu ja sulkeutuu oikeasti sekä pysyy myös kohtuullisen hyvin kiinni.

Itävallasta ostettu kansallispukuinen nukke 1960-luvulta.

Toiseksi viimeinen esine äitini lapsuuden tavaroiden joukossa on tämä nukke, jonka olemme aina tunteneet nimellä Mozart. Kyseessä on oikeastaan matkamuisto eikä varsinainen lasten lelu, mutta liittyköön nyt seuraan siitä huolimatta.

Äitini lähti 1960-luvun loppupuolella perheensä kanssa telttailureissulle Itävaltaan. Hän muistelee, että tämä nukke olisi peräisin mainitulta reissulta. Äitini ja hänen perheensä vierailivat Itävallan-matkallaan muun muassa Salzburgin kaupungissa, jossa varmasti oli jo tuolloin tarjolla monenlaista säveltäjä Mozartiin viittaavaa tuliaista. Ehkä nukke siis todella esittää Mozartia, jos se Salzburgista tuli.

Mozartilla on jalassaan mustat huopakengät. Nuken jalkapohjat ovat melkoisen lattanat, joten se pysyy hyvin seisaallaan ilman tukea. Mozartin vaatteet ovat säilyneet hyvässä kunnossa, ja niissä on kivoja yksityiskohtia, esimerkiksi pitsiröyhelö rinnan päällä.

Mozartin vaatteisiin näyttää menneen hieman maalia, mutta jos tätä ei oteta lukuun, nukke on siistinpuoleinen.

Mozart-nuken korkeus on 23 cm ja leveys noin 9 cm. Nuken kädet ja jalat ovat hieman taivutettavissa, kuin niiden sisällä olisi rautalankaa. On kuitenkin selvää, ettei niitä ole varsinaisesti tarkoitettu liikuteltaviksi. Nukke tuntuu kevyeltä kädessä. Pää on ehkä kipsiä?

Nuken nykyiset kädet (ranteista alaspäin) on ommeltu paikoilleen 1990-luvulla. Minä en edes muista nuken alkuperäisiä käsiä. Äitini muistelee, että nukella oli alkujaan punaiset lapaset käsissä. Mitä lie niille käynyt. Nuken vartalossa on kangaspäällys, joku jämäkkä runkorakenne ja hieman pehmeää täytettä. Pää kääntyy. Vaatteet on liimattu nuken ylle.

Nukke on saanut uudet kädet alkuperäisten mentyä rikki.

Äitini ei oikein muista sen enempää tästä viehättävän näköisestä Mozart-herrasmiehestä. Se lienee hänen aikanaan seissyt hyllyllä koristeena. Minulle päätyessään Mozart sai lopettaa laakereillaan lepäilyn ja joutui sen sijaan hirmuisen tarmokkaan leikkimisen kohteeksi. Lienee pääosin nuken jämerän rakenteen ja tehokkaan liiman ansiota, että esine selviytyi 2020-luvulle näinkin vähin vaurioin.

Tähän väliin on esitettävä hatunnosto Mozart-nuken upeille hiuksille – tai Mozartin peruukille, tai mikä se nyt sitten onkaan. Kyllä vaan ennen osattiin. Tukka on pysynyt lähes täydellisenä yli kuusikymmentä vuotta ja kestänyt jopa raivokkaiden ysärileikkien pyörteet menettämättä suortuvaakaan. Tarkkaan katsoessaan nuken päässä pystyy näkemään ohuet langat, jotka pitävät kauniita hiuskiehkuroita kiinni. On kyllä melkoista, että Mozart-raukalta irtosivat jo kädetkin, mutta kampaus pysyy.

Mozart-nukella on maalatut kasvot: suu, silmät ja kulmakarvat. Mozartin oikeassa olkapäässä näkyy nuppineulan pää, joka pitää raidallista liiviä paikoillaan. Nuken vaatteet on siis liiman lisäksi kiinnitetty neulojen avulla.

Mozartin kampaus on pysynyt hyvin järjestyksessä 60 vuoden ajan.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä tapaamme nuken, jolle minä annoin aikoinaan nimeksi Romi. Äidilläni ei ollut tälle nukelle sen kummempaa nimeä. Romi on äitini arvion mukaan 1960-luvulta.

Majakkaruukun edessä istua nököttävä Romi-nukke on puettu vihreän sävyihin ja valkoiseen. Nukella on musta hattu ja mustat, maalatut kengät valkoisten sukkien päällä.

Äitini kertoo saaneensa tämän nuken tuliaisina ulkomailta, mutta sitä hän ei oikein enää muista, kuka lahjan antoi. Äitini veikkaa esimerkiksi luokkakaveriaan nuken tuojaksi. Äitini muistikuvan mukaan nuken kotimaa oli Venäjä, minä taas muistelen hänen maininneen aikoinaan jonkun muun maan, kun tästä nukesta puhuttiin. En vaan nyt yhtään saa päähäni, mikä maa se sitten olisi ollut.

Romi-nuken vartalo on kangasta. Sisällä oleva täyte tuntuu jämäkältä. Nuken kädet, jalat ja pää ovat muovia maalatuin yksityiskohdin. Pää kääntyy, kädet ja jalat heiluvat lötkösti. Nuken korkeus on 28 cm ja leveys noin 10 cm. Vaatteet, hattu ja valkea huivin hatun päällä on liimattu kiinni, eikä niitä saa pois nukkea rikkomatta.

Romi kuvattuna edestä.

Romi kuvattuna takaa.

Minä tykkäsin kovasti leikkiä Romin kanssa 1990-luvulla. Muistan, että sen roolina oli usein esittää “intialaista prinsessaa” (vaikka ei tämä lelu Intiasta ole). Prinsessa Romi joutui kaikenlaisiin vaaroihin, ja siinä samalla vaatteetkin vähän repeilivät, jotain maalia / meikkiä tarttui ja hiuksia lähti. Nukke on kuitenkin edelleen kohtalaisen hyvässä kunnossa.

Äidilläni oli nuorempana enemmänkin näitä ulkomailta tuotuja kansallispukuisia nukkeja. Romi ja Mozart kuuluisivat oikeastaan mukaan siihen kokoelmaan, eivät lapsuusleluihin. Suurimman osan kansallispukuisista nukeista toi äitini isän sisko, joka työskenteli lentoemäntänä ja pääsi työnsä kautta vierailemaan eri maissa. Minäkin muistan muutaman näistä nukeista. Ne ovat ikävä kyllä kadonneet – vain Romi ja Mozart ovat jäljellä. Ainakin muutama niistä on mennyt leikkiessä rikki.

Romi-nukella oli aikanaan kaksi helmikorvakorua, mutta toinen on rikkoutunut ja kadonnut. Romin kaulakoru koostuu pikkuruisista punaisista muovihelmistä. Korviksessa on viisi läpinäkyvää helmeä ylimpänä ja kolme punaista pohjimmaisena.

Kuusikymppisen Romin kotimaa jää tällä kertaa mysteeriksi.

Tässä olivat kaikki äitini lapsuuden lelut, jotka ovat tähän päivään asti säilyneet. Oli kiinnostavaa kuulla tarinoita heidän saapumisensa ajoilta, vuosikymmenten takaa. Kiitokset kiehtovan leluhistorian muistelemisesta äidilleni. 🙂